Media on jo nyt hyvin suuri osa lasten elämää, joten sen opettamista ei voi sivuuttaa koulussa. Tämän näkee jo siitä, että lapsilla on lähes jokaisella taskussaan matkapuhelin, joka on jo useimmilla Internet-yhteydellä varustettu pieni tietokone. Kun lapsilla tulee tylsää, he kaivavat puhelimen taskustaan ja menevät salaa Internettiin, tai mobiilipelien maailmaan, toisin sanoen käyttävät mediaa. Ajan hampaalla liikkuva opettaja osaa ennakoida tämän käytöksen ja käyttää sitä hyödykseen. Esimerkiksi kännykkäpelejä ei voida vain kieltää, sillä esimerkiksi tällä hetkellä suuressa huudossa oleva Angry Birds hallitsee joidenkin lasten maailmaa aika tavalla. Tämä näkyy niin äidinkielen kirjoitelmien, kuin kuvataiteen töidenkin aihevalinnoissa. Opettaja ei voi kuitenkaan yksiselitteisesti kieltää oppilasta piirtämästä näiden pelien lintuhahmoja, sillä se ei olisi ammattieettisesti ja taidekasvatuksellisesti viisasta. Tehokkaampi keino olisi ohjata ajatukset ja oppilaan kiinnostus myös muihin aiheisiin.
Pelien käsittely osana mediakasvatusta olisi muutenkin erittäin tarpeellista. Ne kuuluvat tällä hetkellä Suomen ilmapiirissä median alalajiin, jota ei oikeastaan pidetä taiteena kuten elokuvia, vaan ne ovat enemmänkin lasten ja nuorten aivotonta viihdettä. Pelit nähdään yleensä uutisoinneissa negatiivisena, väkivaltaa ja syrjäytymisvaaraa lisäävänä päihteidenkäytön kaltaisena toimintana. Tämä saattaa olla totta marginaalisissa tapauksissa, mutta suurelle pelejä pelaavalle yleisölle väitteet ovat kaukana todellisuudesta. Tavallinen pelaaja viettää konsolin tai tietokoneen ääressä aivan yhtä kauan kuin television tai elokuvien katsoja.
Pelien tekeminen on monelta osin lähellä taiteen tekemistä. Pelialan yritykset työllistävät esimerkiksi suuren määrän muusikoita, näyttelijöitä ja jopa kynällä, paperilla ja siveltimellä työskenteleviä konseptitaiteilijoita. Pelimusiikki katsotaan jo omaksi genrekseen. Esimerkiksi muutamat Hollannin ja Englannin isoimmista sinfoniaorkestereista ovat järjestäneet isoja pelimusiikkikonsertteja, jotka ovat vetäneet saleja täyteen. Näin ovat orkesterit saaneet uutta yleisöä ja elvytettyä talouttaan. Suomessa löytyisi tälle sekä osaamista että yleisöä, mutta yksikään orkesteri ei ole asiasta kiinnostunut, vaikka esimerkiksi Kymi Sinfonietalla ei ole edes varaa tehdä konsertteja ja uudelle yleisölle on huutava kysyntä. Ruotsissa pelimusiikkikonsertteja on järjestetty jo monia.
Toisaalta voidaan miettiä onko peleissä tarvittavia opetuksellisia ja kasvatuksellisia aineksia. Esimerkiksi elokuvista ja valokuvaamisesta näitä on helppo löytää, mutta suosituimpien pelien joukosta vaikeampaa, sillä nämä sattuvat olemaan usein sotapelejä, mitä on vaikeaa saada kasvatuksellisesti sijoitettua opetukseen. Tiedollista puolta näistä voisi hyödyntää historianopetuksessa, mutta genren väkivaltaisuus on silti ylitsepääsemätöntä. Kieliä peleistä oppii erittäin tehokkaasti, mutta olisiko tämä syytä jättää lasten vapaa-ajan varalle? Opetuspelit ovat sitten asia erikseen, mutta ne ovat laadultaan usein heikkoja. Lapset ovat kuitenkin niin kiinnostuineita kaikenlaisista peleistä, että voivat huonommankin opetuspelin kanssa viettää tunteja toisensa perään.
Valistus ja peleistä keskusteleminen olisi siis olennaista. Tämä koskee tietysti myös muuta mediaa. Pelit voivat kuitenkin antaa lapsille hyvin voimakkaita tunnekokemuksia. Esimerkiksi kauhupelien järkyttävyys voi olla lapselle paljon voimakkaampaa kuin saman lajin elokuvien, sillä toiminta ohjautuu pelaajan mukaan. Näin ollen ikärajat ovat tehty hyvästä syystä, ja niitä tulisi noudattaa. Lasten ei tarvitse turmella mieltään aikuisten viihteellä, tämän ehtii tehdä silloin kun aika on kypsä. Opettajan tulisi alustavasti tietää, mitkä elokuvat, televisiosarjat ja pelit ovat lasten suosiossa, jotta hän voisi lähentyä lasten ajattelutapaa, olla ajan hermolla ja ansaita oppilaiden kunnioitusta. Esimerkiksi jos oppilas ryhtyy harrastamaan japanilaisen populääri-, ja animekulttuurin ilmiötä cosplayta, missä pukeudutaan näyttävästi ja rohkeasti erilaisten roolien ja hahmojen mukaan, tulisi opettajan ymmärtää mistä asiasta on kyse, ja miten yksittäisen oppilaan erittäin paljon huomiota herättävä harrastus saattaa vaikuttaa luokkaan. Jos opettaja asennoituu oppilaan harrastukseen negatiivisesti, ohjaa se koko luokan mielipidettä. Ei tarvitse olla kyvykäs pedagogi nähdäkseen mihin kyseinen asenneilmapiiri voi johtaa, ja koko asia olisi näin saanut alkunsa mediasta ja sen vääränlaisesta käsittelystä. Täytyy kuitenkin muistaa, ettei opettajakaan voi kiinnostua joka ikisestä lasten villityksestä ja sukupolvien välinen kuilu on jossain muotoa aina olemassa.
Media on myös todella laaja-alainen käsite, mikä aiheuttaa opettajallekin haasteita jaksosuunnitelmia tehtäessä. Jos mediasta halutaan käsitellä vain tiettyä osaa tarkemmin, pitää suorittaa karsintaa, sillä nykyisen opetussuunnitelman puitteissa kaikkeen ei ole aikaa. Jos esimerkiksi elokuvaa käsitellään monen viikon ajan, jää esimerkiksi valokuvauksen tutkimiseen vähemmän aikaa, ja tällöin voi jäädä esimerkiksi pelit ja animaatio täysin ilman tunteja. Mediakasvatuksessa opettaja voikin aika vapaasti tällä hetkellä käyttää omien mielenkiintojen kohteita suunnitellessaan lukujärjestyksiään.